Arkisto

Archive for marraskuu 2009

Gangs of Old Finland

marraskuu 16, 2009 3 kommenttia

Yo!

Nyt luettuani rautakautta käsittelevät osuudet kirjoista: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa (v. 1979)  ja Suomen esihistoria (v. 1961) olen päätynyt tiettyihin fenomenologisiin(ko) ajatuksiin (Janne, onko tämä nyt sitä?). Noin 90 % näistä kirjoista käsitteli esineitä, joiden ansiosta päädyin seuraavaan.

Modernin ghettoestetiikan tavoin myöhäisellä rautakaudella tärkeitä olivat muodikkaat korut, jotka kertoivat kantajansa statuksesta. Suuri tai arvokas koru tarkoitti, että kantajan yhteiskunnallinen status oli korkea. Aina siis pelkkä korun koko ei määrännyt statusta. Statuksen mittarina eri raaka-aineet olivat tässä järjestyksessä: 1) kulta, 2) hopea 3) pronssi 4) rauta 5) kivi 6) luut ja muut, jotka yleensä ovat jo maatuneet ajat sitten. Tietenkin sitten oli vielä harvinaisena joitain korukiviä, jotka saattoivat muuttaa raaka-aineiden statusjärjestystä. Modernina vertailukohtana voidaan nähdä ghettokorut, joiden muoto ja raaka-aine kertovat niiden kantajan statuksesta tai ainakin näin kantaja ajattelee. Ostaessaan Bronxista tai muusta vastaavasta liikkeesta korun, joka jäljittelee esimerkiksi amerikkalaisen Jay-Z:n kantamia koruja, tämä yleensä nuori hiphoppari pyrkii tähän samaan statukseen. Luultavasti kuitenkin tuloksena on vain nikkeliallergiaa ja vittuilua. Tärkeäähän tässä on se, että Jay-Z:n korut maksat hulppeita summia, kun taas kopion saa parilla kympillä. Ei niinkään ole kyse siitä miltä korut näyttävät, vaan siitä kuinka paljon niiden arvoksi määritellään.

Tapa maalata seiniin ja muihin julkisiin pintoihin ei suinkaan ole lähtöisin New Yorkin ghetoista vaan se on keksitty jo paleoliittisella kivikaudella. Suomestakin maalauksia on kivikaudelta, mutta rautakaudelta piirustukset ja maalaukset puuttuvat. Toisin on esimerkiksi Ruotsissa, jossa viikingit töhersivät kivet täyteen ”Matti nosti tämän kiven” -tyyppisiä kirjoituksia. Suomessa on ehkä siis tällöin ollut jo varhainen ”Stop töhryille -kampanja”. Seinäkirjoitukset kuuluvat siis oleellisena osana amerikkalaiseen jengikulttuuriin, kuten jo edellä mainitut korut. Herää siis kysymys: Miksi rautakauden Suomessa ei ole tägejä, vaikka yhteys ghettokulttuuriin on ilmeinen?

Rautakaudella Etelä-Suomi oli rautakautisen kulttuurin reuna-alueella, siis toisin kuin kivikaudella, jolloin kulttuurin ’reuna’ oli vielä huomattavasti pohjoisempana. Tämä taas tarkoittaa sitä, että kulttuurin ei tarvinnut erottautua kuin yhteen suuntaan, jolloin tähän riitti vain korut. Niinkuin wikipediassa sanotaan: ”Away from the central core, the characteristics weaken and disappear. Thus, many formal culture regions display a core-periphery pattern.” Koska rautakauden paikalliset jengit erottuivat sisämaan jengistä jo elinkeinon, vaatetuksen, kielen (?), aseiden, asumistavan ja sosiaalisen järjestäytymisen kannalta, niin heidän ei tarvinnut erottautua toisista rautakauden jengeistä niin voimakkailla ulkoisilla merkeillä. Ehkä siis Suomi sijaitsi samalla tavalla reuna-alueella riimukiviasioissa kuin nykyään graffittiasioissa.

Ehkä teenkin gradun tästä aiheesta…

Kategoriat:Arkeologia, Uncategorized Avainsanat:

Gradun aloitus tai oikeastaan jatko

marraskuu 11, 2009 7 kommenttia

Moi!

Homman nimi on se, että aion saada gradun valmiiksi keväällä. Työ ei ole ollenkaan niin mahdoton, kuin miltä se kuulostaa, koska tein jo viime vuoden keväällä Uumajan vaihdossa kurssin nimeltä Examensarbete i miljöarkeologi (30 pistettä). Se oli siis koko kevään kurssi, jonka perusteella Ruotsissa pääsee maisteriksi tai magisteriksi, kunhan on kaikki muut kurssit tehty. Työni käsittelee Mikkelin Orijärveltä löytyneitä rautakautisia muinaispeltoja tai tarkemmin niistä otetuista makrofossiilinäytteistä tehtyä arkeobotaanista tutkimusta. Kirjoitin työn englanniksi ja tulokset olivat kiinnostavia ja sain työstä hyvää palautetta. Suomessa kuitenkin työn pitäisi olla hieman pidempi eli 70-80 sivua tämän hetkisen työn ollessa n. 45 sivua. Laaduntarkkailu on siis Ruotsissa kvalitatiivista ja Suomessa kvantitatiivista, jos olen asian oikein ymmärtänyt. Luen kyllä nyt Miika Nousiaisen Hallonbåtsflyktingeniä (Vadelmavenepakolaista), joten koen tiedostavani jos oireeni on kansallisuustransvetismi. En kyllä usko, että se olisi diagnoosi. Asiat ovat vain eri tavalla ei välttämättä huonommin ja paremmin. Tai riippuu asiasta.

pikkubegonia

Pilkkubegonia alkoi kukkia, kun aloin kastella sitä. (kuva ei liity muuhun sisältöön)

Graduhommaa ajattelin jatkaa tutustumalla tutkimushistoriaan. Tarkoituksena on selvitellä mitä tällä hetkellä tiedetään viljelystä ja vähän myös esihistoriasta merovingiajalla-ristiretkiajalla enimmäkseen Etelä-Savossa ja vähän muuallakin Suomessa. Aloitin lukemalla Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin Savon historia 1:n esihistoriosuuden (1988). Sen perusteella maataloudesta ei tiedetty tuohon aikaan kovinkaan paljon. Tiedot perustuivat enimmäkseen olettamuksiin, muutamiin esine- ja  eläinluulöytöihin ja pariin siitepölytutkimukseen (joita on tehty sittemmin paljolti). Seuraava viite kertoo ehkä parhaiten sen hetkisen tutkimustilanteen.

”Tämän selityksen mukaan laskukausi [esiroomalaisella rautakaudella] koski vain ulkomaisia yhteyksiä ja ylellisyyttä, kun sen sijaan ravinnon turvaamiseen kohdistunut metsästys ja kalastus sekä maanviljely pysyivät ennallaan. Niinpä rannikoilla olisi elänyt suhteellisen lukuisa väestö mutta toimeentulonssa rajoilla. Vaikka ilmasto huononi, sen oli pakko kohdistaa huomionsa maanviljelyyn henkinsä pitimiksi, ja juuri siksi maanviljelyn merkit lisääntyivät tähän aikaan. Rautakauden pienet maanviljelysyksiköt olisivat näin syntyneet joskus ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen puolivälissä.”

Tässä viitataan siis jo aiempiin oloihin ja se perustuu alunperin Ari Siiriäisen artikkelliin Suomen kivikauden ekologiasta. Savon historia 1 oli siis ihan kiinnostava, mutta hommaa on jatkettava. Omituisinta tuossa on ”väestö, joka elää toimeentulonsa rajoilla”. Eivätpähän kituuta enää. Ja miten on loogista että maanviljelyä lisätään, kun ilmasto huononee? Jos joku tietää niin saa kertoa.

Olin aiemmin puhunut isäni serkun kanssa, että hän voisi lahjoittaa joitain arkeologiaan liittyviä kirjoja minulle. Hän oli hankkinut kirjat opiskellessaan aikoinaan arkeologiaa ja kirjat ovat kyllä vieläkin ajankohtaisia vaikka opiskelu tapahtuikin ennen syntymääni. Sainkin häneltä muutamia tarpeellisia opuksia ja yleisteoksia omaksi ja lainaksi. Ja lisäksi hyvää reggaeta, joka tehostaa kummasti työntekoa.

kirjat

World prehistoryllä olis ollu mukava aloittaa, mutta siinä taidetaan kyllä puhua liian vähän Savon rautakautisesta maataloudesta.

Häneltä saamistaan kirjoista aion nyt seuraavaksi tutustua näihin: Suomen historia 1 vuodelta 1984 (Keski- ja myöhäisrautakauden osuus, jonka on kirjoittanut jo aiemmin mainittu Pirkko-Liisa LehtoSalo-Hilander), Matti Huurteen 9000 vuotta Suomen esihistoriaa vuodelta 1979 (tästäkin vain rautakauden osuus) ja sitten Ella Kivikosken Suomen esihistoria (sama homma rautakauden kanssa) vuodelta 1961. Nämä luen jotta: 1) tietäisin edes jotain aikakaudesta, josta kirjoitan 2) pääsisin tuon ajan ihmisen viboihin 3) tietäisin mitä maataloudesta on näissä yleisteoksissa kirjoitettu. Kohta 2) on siis tärkeä, koska kyseessä on vähän sama homma kuin näyttelijällä, joka samaistuu täydellisesti rooliinsa. Jos voin ajatella miten silloin ajateltiin, niin voin ymmärtää sen aikaista ihmistä.

Vaikea homma oli valita, että mistä kirjasta aloittaisin. Markon avustamana päätöksenä valitsen Huurteen, ehkä oikeastaan eniten sen vuoksi, että se vaikuttaa helpoimmalta. Noh, nyt siis lukemaan ja asiahan oli niin, että se siitä matkasta pitää nauttia eikä vain perille pääsystä!

Santeri

Kategoriat:Arkeologia, Uncategorized Avainsanat:

Kelluttamista ja bloggaamista

marraskuu 5, 2009 3 kommenttia

Moi!

Sain innostuksen Mikon ja Martinin arkeologisista blogeista. Tarkoituksena on tässä kirjottaa enimmäkseen arkeologiaan ja ehkä capoeiraan liittyviä juttuja.

Olin viime lukuvuoden opiskelemassa Uumajassa ympäristöarkeologiaa ja arkeobotaniikaa ja  sitä kautta sain ajatuksen rakentaa uuden kellutusjärjestelmän Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen laboratorioon. Ehdotin ajatusta henkilökunnalle ja he suostuivat hommaan. Tein aiemmin jutun kenttäkellutuksesta Fibulan sivuille. Tuolla esitelty kellutusmenetelmä on suhteellisen toimiva, mutta siinä pitäisi ottaa myös talteen materiaali, joka ei kellu. Täällä on esitelty periaatteessa samanlainen menetelmä, jossa ei käytetä suolaa. Suolan käytössä on muutenkin aika paljon huonoja puolia: se maksaa, homma on hitaampaa ja suolaa ei voi kaataa luontoon.

Ensin tarkoituksena oli tehdä samanlainen järjestelmä kuin Uumajassa, mutta siinä ongelmaksi osoittautui seulojen hankkiminen.

Sitten kysyin Radoslaw Grabowskilta, joka on tehnyt hommia Hoersensin ja Moesgårdenin museoissa Tanskassa ja rakentanut ensiksi mainittuun kellutuskojeen. Häneltä sain hyviä neuvoja ja kuvia. Hänen laitteensa oli kuitenkin hieman liian monimutkainen, joten päädyin rakentamaan Uumajan ja Hoersenin/Moesgårdenin laitteen yhdistelmän.

Vaikka kojeesta tulikin aika yksinkertainen, niin siihen piti kuitenkin ostaa kaikenlaisia tarpeita. Seulaverkon löytäminen tuntui ainakin aluksi mahdottomaksi. Kojeeseen tarvitsi muovista verkkoa, jonka silmäkoko pitää olla tarkalleen 0,25, 0,5 ja 1,5 mm. Kävimme ensin arkeologian opiskelijatoverini Hannan kanssa kangaskaupoista etsimässä seulakangasta, mutta missään kangaskaupassa eikä askartelutarvikeliikkeessä ei ollut sopivaa. Sitten onneksi löysin lk-suodattimen, josta sain tilattua kangasta. Näistä Hanna teki 0,5 x 0,5 m:n kokoisia paloja, jotka hän myös saumasi.

0,25 mm seulakankaat

Kaksi 50 x 50 cm:n seulaverkon palaa, joiden silmäkoko on 0,25 mm.

saumat

Lähikuva saumoista, jotka Hanna teki hienosti.

Itse sitten kävin rautakaupassa, josta ostin sangon ja muut siihen liittyvät osat.

sanko

Sanko, johon on porattu reikä ja laitettu putki. Tällainen on myös Uumajan yliopiston arkeologisessa laboratoriossa.

Systeemi toimii varsin yksinkertaisesti. Makrofossiilinäyte vain kaadetaan sankoon, johon sitten lasketaan vettä. Veden avulla orgaaninen aines kelluu ja tulee putken kautta pois sangosta.

liimaus

Putki sopi tosin reikään. Liimasin sen kuitenkin, mutta liima lähti melkein heti halkeilemaan. Melkein arvasin sen kaupassa ja olisi pitänyt ostaa epoksia.

ekaversio

Ensimmäinen versio, jossa seulakangas on laitettu ns. geologisen seulan päälle pyykkipojilla.

Seulaverkko oli ensin geologisen seulan päällä, mutta ongelmana tässä oli, että seula oli kiikkerä, pieni ja että ylimääräinen hiekka meni tällöin viemäriin. Viemärin tukkeutuminen ei ole kovin mukavaa, koska silloin vettä tulee kauheasti lattialle ja pitää siivota.

punnitus

Näytteen punnitus.

Ennen näytteiden kelluttamista olen nyt alkanut punnita ja mitata niiden tilavuuden. Tämä auttaa sitten myöhemmässä vaiheessa, jos haluaa tehdä jotain kvantitatiivisia analyysejä kasvinjäännemateriaalista.

mittaus

Näytteen tilavuuden mittaus.

Alla on sanko, joka toimii yksinkertaisena hiekan kerääjänä tai sedimentaatiotankkina. Sen yläosassa olevassa vadissa on reikiä, josta vesi ja sedimentti pääsevät menemään läpi alla olevaan sankoon, jonka pohjalle ne painuvat ja vesi pääsee sangon kyljissä olevista rei’istä pois. Sanko pitää sitten tyhjentää aika usein.

reikäsanko

Sangon pohjalle jää hiekka, jolloin viemäri ei tukkeudu.

kaato

Kellutussankoon ei kannata kerralla kaataa hirveitä määriä maata.

Tässä pari kuvaa itse kellutustapahtumasta. Vettä kannattaa laskea niin kauan, että kaikki orgaaninen (tai ainakin melkein kaikki) materiaali on siirtynyt seulaverkolle. Sitten loppu vesi vielä kaadetaan seulaverkolle. Jos sitten sangon pohjalla vielä näkyy hiiltä tai muuta orgaanista, niin toimenpide voidaan toistaa niin monta kertaa, että kaikki orgaaninen aines on saatu seulaan. Lopuksi seulakangas laitetaan kuivumaan ja siihen laitetaan näytteen tiedot. Tämän jälkeen materiaali, joka ei ole kellunut kaadetaan vielä seulaan, jossa on suurempi silmäkoko, esim. 2mm tai jotain vastaavaa. Tällöin saadaan talteen myös arkeologisia löytöjä ja kasvimateriaalia, joka ei kellu. Uumajassa oli kuulemma löytynyt pieni pala kultaa tällä tavalla. Ehkä sitä itsekin löytää joskus..

kellutus

Vettä lisätään kellutussankoon, jolloin orgaaninen aines kelluu ja siirtyy putken kautta suodatinkankaalle.

Kuivumispaikka on vielä aika alkeellinen, mutta toivottavasti saan jossain vaiheessa rakennettua paremman.

kuivatus

Kellutetut näytteet ripustetaan kuivumaan.

Sitten kun näytteet ovat kuivuneet, niin käyn ne läpi stereomikroskoopin avulla. Siinä näytteet laitetaan petrimaljalle ja niitä liikutellaan (tuskallisen hitaasti) petrimaljan yhdestä reunasta toiseen ja samalla poimitaan kaikki kiinnostava materiaali talteen. Sitten kun erilaiset siemenet ja muut kökkäreet on saatu poimittua talteen, niin yritän tunnistaa ne parhaan mukaan vertaamalla niitä kirjojen kuviin ja oikeisiin siemeniin.

Nyt olen alkanut käydä läpi Vantaan Gubbackan keskiaikaisen kylätontin materiaalia. Viime vuonna kävin myös läpi 2008 kesän materiaalia, josta löytyi varsin mukavasti eri viljojen jyviä ja muita kasvinjäänteitä. Pääsin myös kirjottamaan artikkelin näistä tutkimuksista. Artikkeli julkaistaan Gubbackaa käsittelevässä kirjassa, jonka pitäisi valmistua jouluksi.

-Santeri

Kategoriat:Arkeologia, Uncategorized Avainsanat: